keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Lepää rauhassa

Hän, joka on seurannu Emmerdalea tietää, että tänään sarjassa vietettiin Gennien hautajaisia. Oikiassa elämässä tänään on myös Anun kuoleman 19. vuosipäivä.
Tarkotus oli, että antaisin asian nyt jo olla, että en laittais someen mitään asiasta. Laitoin kuitenki, ku tuntu että ois ollu väärin olla laittamattakaan. Nyt kuitenki on tullu aika antaa sen olla. Syntymäpäivä vajaa kolme viikkoa sitte meni ihan hyvin, enkä maininnu siitä mitään. Aika alkaa olla mun kohalla kypsä siihen, että sitä ei tartte enää julistaa. Mielestä eikä sydämestä se ei katua koskaan, eikä muutu vähäpätösemmäksi. On jo kuitenki nii kauan kuolemasta, että on ihan tervettä olla julistamatta sitä enää, ja keskittyä jatkamaan omaa elämää, ja keskittyä omaan hyvinvointiin.




Oma elämä jakaantuu tasan kahteen osaan; elämään ennen Anun kuolemaa, ja elämään jälkeen sen.
Olin ollu opiskelemassa, ja muuttanu just takas Iihin. Anu asu omillaan, ja alettiin ikäänku tutustua toisiimme aikuisina. Kolme kuukautta kerettiin sitä tehä, ja sitte Anu menehtyi äkillisesti ja yllättäen. Siitä alko sellanen myllerrys, että voinen olla ilonen siitä, että jotakuinki järjissäni selvisin.
Alkuaika oli sellasta, että ku kävin töissä, ja piti levätä, nukuin illat ja öisin en saanu nukutuksi, ku en uskaltanu mennä nukkumaan. Pelkäsin, etten enää herää. Pelkäsin myös unia, joita näin. Ei niissä mitään kamalaa ollu, mutta Anu seikkaili unissa, enkä osannnu käsitellä asiaa. Joten parempi oli valvoa. Eihän se pitemmän päälle ollu ollenkaan hyväksi, ja niinpä hankin unilääkkeet, jotta jaksoin käyä röissä ja olla niinku muutki ihmiset.
Aika ennen hautajaisia meni ihan sumussa. Purskahtelin spontaanisti itkuun, ja töissä piti aina juosta  vessaan poraamaan. Hautajaisista muistan jotai pieniä pätkiä, niinku esimerkiksi sen, miten multa kopisee arkun kanteen ja sen, miten mun täti lohdutti mua haudalla.

Olin hakenu Satakuntaan, mistä olin just valmistunu lähihoitajaksi, ammattikorkeaan. Kuukausi kuoleman jälkeen oli pääsykokeet, jonne menin ja pääsinki kouluun. Kevät ja kesä Iissä meni ihan täysin eristäytyneenä. En käyny missään juhlimassa, vaikka sitä varmaan muuten oisin harrastanukki. Vappuna oltiin sovittu että pidetään kaverien kans naamiaiset, ja mennään sitte kylille. Menin juhliin, join yhen kaljan ja lähin kotia. En uskaltanu nähä ihmisiä, ku pelkäson että romahan jos joku tulee kyseleen jotain.
Syksyllä ku muutin Satakuntaan takas, oli se kauheen vapauttavaa. Muutamille kavereille olin kertonu tapahtuneesta, mutta muuten sain olla ihan Leena vaan. Kukaan ei kyselly Anusta, ja sain kertoa kelle halusin. Iissä olo oli käyny todella ahistavaksi, ku tuntu että ihmiset puhuu, kattoo säälivästi ja monikaan ei osannu sanoa mitään, joten vaikenivat. Sitte tietysti jotkut uteli ihan liian henkilökohtasia. Niinpä muutto oli parasta, mitä siinä kohtaa ois voinu tapahtua.

Surutyön tekeminen alko lupaavasti, mutta käni nii, että vuosi Anun kuoleman jälkeen aloin ite sairastella. 1.5v kuolemasta, ja alotin dialyysihoidot. Kaikki energia meni oman ittensä hoitamiseen, ja surutyö jäi. Tajusin iteki sen, että minkä taakseni jätän, sen vielä edestäni löydän.
Jossain vaiheessa vuosia myöhemmin tajusin, että oon traumatisoitunu niistä tapahtumista, ja asia pitäs saaha jolleki mallille päässä. Mun elämässä on ollu pari vuotta, jolloin kuljin puhelin kädessä jatkuvasti. ees vessaan en menny ilman puhelinta. Jolleki se on ihan tavallista, mutta mulla ku puhelin ei aina oo ees ulkona mukana, nii mulle se oli tavatonta. Pelkäsin nimittäin, että saan sydänkohtauksen, ja kuolen. Tai oon nii kaukana puhelimesta, etten pääse sitä hakemaan, ja kuolen. Toinen asia oli, että värjäsin hiukset hetimiten vaaleiksi,ku me oltiin nii paljon saman näkösiä tummine hiuksinemme. Olin luonnostani vaalea, joten oli helppo pitää hiukset vaaleina. Tätä jatku 15 vuotta. Sellanenhan ei oo ihan tervettä.
Jotkut turvaa perheeseen, mutta meillä kävi niin, mulla lähinnä, että meni neljä vuotta, ennenku puhuin kenenkään perheenjäsenen kans Anun kuolemasta. Jotain pientä pinnallista oltiin kyllä puhuttu, esimerkiksi että mitähän Anu nyt hommais jne. Ei mitään sen syvällisempää. Kavereille kyllä olin toistanu asioita sen ziljoona kertaa. Mun teoria on se, että me oltiin kaikki ihan yhtä syvällä siinä suossa, että ei meistä ois ollu apua toisilleme.

Käänekohta tuli sitten vuonna 2013, ku mulle tehtiin sydämen ohitusleikkaus. Sen jälkeen mulle valkeni, että elämä on tämmöstä, epäreilua. Olin tienny pitkään, ettei voi koskaan tietää huomisesta, vaikka kaikki on tänään hyvim, voi huomena olla kaikki tyystin toisin. Mutta se, että meillä diabeetikoilla tahtoo olla sydän se, joka pettää, se oli se ratkaseva asia. Minä olin onnekas, ja kerkesin leikkauspöydälle ennen ku viiikatemies saapuu. Ja että muilleki tapahtuu tämmösiä tragedioita, muitakin nuoria kuolee.
Nyt voin vihdoin sanoa, että surutyö on tehty. Siihen meni ihan liian kauan, aikaa, ja monesta kärpäsestä ehti tulla härkänen. Nyt on aika päästää irti, ja jatkaa omaa elämää. Mielessä Anu on kuitenki joka ikinen päivä, ja sydämessä ikusesti. Vieläki tulee itku ku asiasta puhuu, miettii tai kuulee jonkun biisin joka muistuttaa Anusta. Tarkotus ei ookaan unohtaa, vaan hyväksyä asia .Muistot en ne, joita tulee vaalia.

Lepää rauhassa, rakas ja ainoa isosiskoni <3




tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kuulumisia sieltä ja täältä

Oon tässä mietisekelly tätä meininkiä. Omaani siis. Taidan olla huonoimmassa kunnossa ku koskaan. Yleiskunto on huono, johtuen kaikista noista viimeaikasista vstoinkäymisistä. Ennenku on ehtiny edellisestä toipumaan, on jo menty uutta alamäkeä. Seurauksena siis kunnon reilu romahtaminen. Rollaattori on pitäny ottaa ulos mukaan, että voi välillä pysähtyä huilaamaan kävelyllä ollessa. Lisäksi se pyörtyminen on tainnu jättää jotain kauhukuvia mieleen, ja oonki tarkkaillu oloani melko taajaan.
Nyt kuitenki näyttäis, että ollaan menossa parempaan suuntaan. Hitaasti mutta varmasti. Kuhan ei vaan nyt tulis enää mitään takapakkeja.

Viikon päästä käyään hakeen kolmipyöränen pyörä sieltä soveltavan liikunnan välinelainaamosta. jospa tää reviiri kasvais muutamalla korttelilla, se olis jo saavutus. Kelit on vielä vähän vaihtelevat, nyt esimerkiksi on lunta tullu tänään lisää, mutta se sulaa joutuin pois. Eipähän katupöly oo haittoina nyt, ku on märkää.
Katupöly onki muuten ollu vähän vaivana nyt. Tuntuu ku ois flunssan oireita, mutta ei oo kuitenkaan. Nenä on tukossa, ja öisin ei taho saaha kunnolla happea, vaan pitää sillai jännästi haukkoa . Saattaa tosin liittyä keuhkokuumeeseenki, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ku tosiaan tuli sitä lunta, nii oireetki on helpottanu. 
Kävin eilen sairaalassa labrassa, ja samalla reissulla känin näyttään korvaa munuaispolilla. Se ku tuli edellisyönä kipiäksi. Ei siellä ollu mitään tulehuksen merkkejä. Hätäännyin, ku aattelin että jos se kipeytyy lisää, nii en pysty nukkumaan. Se jolla on ollu korvatulehus, tietää mitä se voi pahimmillaan olla. Ei oo kumma, että lapset itkee korviaan. Siellä oli vaan limakalvot turvoksissa, eikä ilma päässy kiertään normisti, ja se piti kipua yllä. Tänään se sitte oliki jo ihan normaali.
Tänään oli pd-polilla käynti. Labrat näytti hyviltä. Hb oli noussu sieltä jostai 90 tms. 110:een, pitkä sokeri eli hba1 oli 6.5, fosfori ja urea normaalit, ja natrium oli vähän noussu, se ku on mulla ollu vuosikaudet alarajoilla. Ainoastaan kalium oli koholla, 5.2 ku se normaalin yläraja on 4.8. Se taitaa johtua banaaneista, joita oon jo jonku aikaa syöny yhen päivässä, smoothienssa. Pitää jättää se tauolle nyt, ja jatkossa käyttää harvemmin, ku päivittäin.
Valitin tätä mahaa, ku ei se oo kunnossa vieläkään. Lääkäri ei oo lähettäny mua jatkotutkimuksiin aiemmin, enkä oo tienny syytä. Nyt kerto, että ku sydän on kunnossa vaihteeksi, voiaan laittaa tähystykseen lähete. Molemmista päistä tutkitaan, että löytyiskö vikaa. Mieluummin meen ronkittavaksi, ku jatkan Imodiumin ja Lopexin syömistä ainiaan. Sain myös reseptin sellaseen voiteeseen, joka pitäs auttaa kutinaan. Jostain syystä mun ja monen muun dialyysipotilaan iho kutiaa järettömästi. Perusvoiteet ei auta siihen. Lisäksi mun iho ei kestä noita teippien liimoja. Katetrin ympärys ja selkä siltä kohtaa, missä katetri on teipillä kiinni saunan ja suihkun ajan, on ihan hirvittävän herkät. Välillä kutittaa nii, että jos alkaa raapimaan, ei pysty lopettaan ennen ku iho on rikki. Se taas ei käy laatuun, ettei tulis tulehuksia. Kun ei mitään teippejä voi käyttää, koitetaan nyt että jos kietasee ideal-sidettä katetrin päälle esim. yöksi. Kateri pitäis olla aina teipillä kiinni siitä lähetlä katetrin juurta, ettei se pääse heilumaan, eikä sillai ärsytä sitä kohtaa, mistä katetri tulee ulos. 

Näkö on alkanu palautuun. Välillä näkee jopa nuotteja lukia. Oikiassa silmässä on edelleen sellanen verinen suttura, joka haittaa näköä. Se on ollu siellä jo kauan, siitä massiivisesta vuodosta lähtien, eli kesästä 2013. Liekö se koskaan sieltä poistuukaan. Hyvä kuitenki, että sameus alkaa hävitä, ja pian vois lähtä valkkaamaan niitä uusia lukulasejaki. Niillä näkö paranee veilä vähän enempi. Antibiootit on sellaset, että mulla ne vaikuttaa näön tarkkuuteen. Kuin myös huono verensokeritasapaino. Sokerit on kyllä tasaantuneet nyt, ku palasin konehoitoon peritoniitin aikasesta käsinvaihdostä. Ootellaan vielä, että tilanne tasaantuu, ja sitte.

Kävin eilen soittotunnilla piiiiitkästä aikaa. Jötettiin Vanhat pojat viiksineen hautumaan. Tuntuu että siitä on tullu enempi uhka, ku mahollisuus. niin kauan jo tahkottu sitä, että kehitys on loppunu jo aikaa sitten. Nyt on käsittelyssä tango nimeltään Lasihelmiä. Mukavaa vaihtelua valsseihin, joihin oon aikalailla mieltyny.

Tässäpä nää kuulumiset. Vähän sekalaista sieltä täältä. Mukavaa illanjatkoa, ja katellaan taas. Moikka!




tiistai 17. maaliskuuta 2015

Päivä melkein Tanja Poutiaisena

No nii. En muista, oonko kertonu olevani maidottomalla ja viljattomalla ruokavaliolla. Ihan niinku epäilinki, ei siitä ollu mitään hyötyä.
Sairaalassa peritoniittia ja keuhkokuumetta parannellessani ottivat sekä vilja- että lakstoositestit. Ne ku näkyy verestä, nii olivat iisit ottaa. Kumpiki on nyt vastattu, eikä allergioita kumpaankaan oo. Sikäli mukavaa, että voi syyä taas normaalisti, mutta sikäli ikävää, että paksatauti jatkuu.
Ens viikolla on pd-poli ja sielä katotaan jatkoja. Tutkia se pitää, ku on nii kiusallinen vaiva, eikä maha pysy kasassa ilman päivittäistä Imodium-annosta.

Sitte mukavampiin aiheisiin. Sanna laitto la-iltana viestiä, että su ois soveltavan liikunnan talvitapahtuma Ruskotunturilla. Meikä innostu ihan heti, oonhan nimittäin pari-kolme vuotta sitte haaveillu, ja puhunu ääneenki, että ois kiva koittaa sellasta laskettelukelkkaa. Täällä tapahtumassa oli tarkotus, että niitä sais koleilla ilmaseksi, ja avustajat ois järjestäjän puolesta.




Hetki piti ootella, että saatiin riittävän iso kelkka alle, kokeilijoita oli nimittäin muitaki. Vöillä köytettiin kiinni kuppipenkkiin, eikä ollu mitenkään mahollista, että kelkasta olis päässy tippumaan. Vöitä oli seittemän kappaletta. Kak olkapäitten yli kylkien kohalle, kolmas rintakehän yli, neljäs vyötärölle, viides reisien yli, kuudes polvien alta ja seittemäs nilkkoihin.




Sitte avustaja lähti pukkaamaan pakettia hissille. Siinä mua vähän jänskätti, ku aluksi mut piti viiä ylös aika kokemattoman, heiveröisen tytön. Siinä kuitenki pähkäilivät ja päättivät, että kokeneempi avuastaja vie mut, ja tää toinen tyttö ottaa hieman kevyemmän avustettavan mukaansa.




Ruskotunturi ei oo mikään hurjan iso mäki, mutta kyllä se tuossa kohtaa tuntu piisaavan ihan mainiosti. Se on Ruskon kaatopaikan jäteläjä, joka on rakennettu pieneksi laskettelukeskukseksi. kätevää, ku on kuitenki ihan kaupungin kyljessä.
Maisemat ei mäen päältä ollu ihan samanlaiset, mitä oli nuorena tottunu tunturin laelta katteleen. Joka puolella oli aakeeta-laakeeta, eikä yhtään mäen tapastakaan missään, niinku ei täällä Oulun lakeuksilla oo muutenkaan. Tuuli oli kuitenki ihan sama, ku muuallaki. Täällähän tuulee aina..
Sitte lähettiin laskuun. Olin hississä ehottanu avustajalle, että mentäiskö pienestä hyppyristä. Ei ollu kuulemma aiemmin menny kelkan kans hyppyristä, nii jätettiin se tällä kertaa pois.


video


Koko tää laskuhommeli oli kyllä ihan mahtava kokemus! Pystyä tekeen sellasta, mihin ei oo pitkään aikaan voinu ees kuvitella kykenevänsä. Nuorempana harrastettiin koko perheen voimin laskettelua. Tämän tästä käytiin tunturissa laskemassa. Jossain vaiheessa se jäi, ku kasvettiin sen verran isoiksi, että alko olla muita harrasteita viikonloppusin. Nyttemmin en oo enää aatellukaan, että pääsis mäkeen, ku on nuo jalat nii epävakaat. Ihan sama tunne tuli ku ennenki, ku viima iski naamaan, ja sai viilettää alas pitkin rinnettä. Mahollisuuksien mukaan aion kyllä palata rinteeseen. Sellanen yksin laskettava ois ehkä se päämäärä, mutta katotaan nyt, miten tää tästä etenee.




Päälle käytiin vieä After skissä, niiinku tapoihin kuuluu, ja nautiskeltiin kauniista kevätauringosta.

Mäenlaskun jälkeen haettiin pikku-P, vaikkakan ei  enää nii pieni vaan amisjäbä messiin, ja käytiin pitsalla. Eli ihan mahetsu sunnuntai oli se. Onneksi Sanna oli lauantaina bongannu uimahallin seinältä ilmotuksen moisesta tapahtumasta.

Semmosta tänne kuuluu. Nyt ku kelit on nnii kauniit, on käyty Marjon kans ulkona kävelemässä pikku matkoja. Mulla on ollu rollaattori mukava, ku ei pää taho pitää. Verenpaineet on matalia, yläpaineet siinä sadan pintaan, ja alapaineet noin kuuessakympissä. Vähän myös takaraivossatyjyttää se taannoinen pyörtyminenki.
Näillä mennään nyt, ja koitetaan taas kerran kohottaa romahtanutta kuntoa. Moikka ja katellaan taas!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Elämä on laiffii, paitsi jos sen joutuu elämään ilman kahvikermaa

Hellos, ja mukavaa keskiviikkopäivää. Just sitä päivää, ku hoitovälinejakelu on kiinni, ja jolle olin suunnitellu käyntiä nimenomaiseen paikkaan. No tää ei ollu ollenkaan eka kerta, etten muista aukioloja. Onhan se sentään kolmesti viikossa auki, ja mun muisti kykenee hallitteen vaan kas muistettavaa asiaa kerrallaan. Koitamma huomena uuestaan sitte.

Kevättä pukkaa, ja tänään tehtiinki jo Marjon kans alustavia suunnitelmia partsin laittamiseksi. Siitä tulee hieno! Ja mukava.
Oon monesti aatellu, että oon saanu kyllä nii helmen avustajan, että alta pois. Marjo on sisustanu täällä, mua ku nuo sisustushommat oo koskaan kauheesti kiinnostaneet. Lisäksi hän on ommellu mulle juttuja, ja ompelee parvekkeelleki tarvittavia juttuja. Vie mua ulos, osaa kattoa tätä asuntoa sillä silmällä, että miten mun ois helpointa ja parasta liikkua ja muutenki toimia. Asuu lähellä, ja ollaan sovittu, että jos täällä sattuu vaikka dialyysinestekatastrofi ilta-aikaan, voin soittaa hänet hätiin. Ynnä muuta kaikkia, mitä  en ite ees hoksaa, hän hoksaa. Koskaan ei hanskat tipu käestä sen vuoksi, että työaika päättyy. Hän tekee hommat loppuun, mitä on alottanuki. Henkilökemiasta puhumattakaan.
Tärkeintä tässä on kuitenki se, että minä en koe oloani kiusalliseksi, vaikka täällä joku toinen häärää. Saan tuntia oloni turvalliseksi, juuriki sen vuoksi, että tiiän, että voin pyytää hänet puun, olipa työaika tai ei. Vähän niinku mummelin turvaranneke.

Tähän väliin tulee kuva eilisestä ruuasta. Mulla on melko yksinkertanen maku, eikä ruoka sinällään oo koskaan ollu mitenkään tärkiäsää roolissa mun elämässä. Se on sitte eri juttu se, ku syyään porukalla. Se on hieno ja tärkiä sosiaalinen tapahtuma, josta tykkään kovastiki. Mutta kuten näätte, ei täällä mitää kurmeeta syyä.




Siinon toissapäiväsiä pottuja, sipulia ja kinkkua pydärin muodossa. Salaatteja oon laiska erikseen tekemään vaikka niistä tykkäänki,  nii nakkelen rehuja sellasenaan lautasen reunalle. Ajaa saman asian, mutta kertonee siitä yksinkertasesta mausta.
Illalla ku aloin peseen kurkun siivuttajaa, riipasin peukalon pään halki. Siitä se show synty.
Syön nykyään Plavixia, mikä estää verta hyytymästä. Verta valu kaks tuntia, ja väsytti jo kovasti ja aattlin, että en valvo koko yötä valuvan sormen kans. Paketoin sen, ja yöllä ku heräilin, tunsin että koko paketti oli läpimärkä. Aamuksi vuoto oli hyytyny, vaan paketti sormessa oli kauttaaltaan veressä, ja kuivunu kovaksi koppuraksi. Ei siinä normi elämässä ois mitään haittaa, mutta nyt ku pitää läträtä noitten antibioottien kans, ja desinfioida käsiä jatkuvasti, ja vielä laittaa antibiootit pussiin sellasen pienen letkun kautta pienelllä ruiskulla, nii se pelottaa, että jonneki pääsee basilleja.
Tänään tehtiin Marjon kans kasvissoseleittoa. Se on ihan mielettömän hyvää, vaan etenki nyt pitäs väälttää sitä. Nesterajotus on sen verran tiukempi nyt, että keittoruoka ei oo parasta mahollista. Pitää koittaa hillitä ittensä. Oon pyrkiny pysymään alle litrassa nyt tän käsinvaihdon aikana. Sillä lailla ei kerry turvotusta, ja saan kuitenki syötyä ja juotua sen, mitä tartteeki.
Tässä kuva tän päivän ruuasta, ja linjassa pysyen, yksinkertasta.




Kyllä sitä on heikko jonkun addiktion eessä. Nyt ku oon ollu maidottomalla jagluteenittomalla linjalla, on tää ollu aikamoista vuoristorataa. Mieli tekee sitä ja tätä, ja välillä oon kyllä ottanu jotai, jos on oikein tehny mieli. Niinku esimerkiksi keksejä ja näkkileipää. Maitoa on tehny mieli ihan järettömästi, mutta sitä en oo vielä juonu. Sen sijaan kahvista on tullu ongelma. Musta kahvi ei oo mun mieleen, eikä maidon korvikkeetkaan tietenkään oo sama asia. Niinpä tänään taivuin, ja ostin kermapurkin. Ostin myös Twixin, ja tänään aion herkutella illalla. Kermaa kahvissa aloin käyttää sillon, ku alotettiin dialyysit. Maito oli hemodialyysissä ollessa kielletty, joten jotain piti keksiä maitopurkin tilalle jääkaappiin. se oli sitte kerma, ja on jääny tavaksi. Nyt palataan samoille linjoille, jos maitoa ei voi juua, sitä ei myöskään voi ostaa tänne.

Aamulla ku heräsin, olo oli melko ohkanen. Pyörrytti ja oli jotenki heikko olo. Mittasin verenpaineet, ja ne oli 92/56. Pistin aamulla myös sen epon, joka ois pitäny pistää jo alkukuusta. Hemoglobiini ku oli manantaina 90, nii jospa se siitä nyt vähän nousis. Tosin tää  tulehduski laksee sitä. vaikka eletään jo iltapäivää pitkällä, ei paineet oo kohonneet. Oli tarkotus käyä Marjon kans käveleen vähän matkaa, mutta tyydyttiin siihen, että käytiin kaupassa, ku ei tahtonu jaksaa.
Voimaa pitää ehottomasti kuitenki kerätä, ku varasin uimahallilta soveltavan liikunnan osastolta sähköavusteisen tandemin. Sillä pääsee vähemmälläki voimalla eteenpäin. Lisäksi varasin kesäksi tavallisen tandemin. On mulla itellä tavallinen pyösrä, mutta en oo ajanu sillä kesän -13 jälkeen. Sillon tehtiin se ohitus, ja ku rintalasta oli halkastu, en ottanu sitä riskiä, että menisin nurin pyörällä. Ku oon sairastellu nyt paljo muutaki, on voimat yleensäki nii vähissä, että en uskalla nousta pyörän selkään. Niinpä siihen on oiva ratkasu tuo tandem.

Tässäpä nämä tällä kertaa, palataan taas. Moikka!

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Ihan tajutonta!

Terve taas!
Sain pienen vinkin, että edellisen postauksen jutuissa ois jotai toistuvuutta. No näemmä joo. Oli ongelmia sitä kirjottaessa, ja leikkasin ja liitin ja tein vaikka mitä juttuja, ja lopputuloksen saitteki sitte lukia.
Muokkasin sitä suurinpiirtein, enkä jaksanu ihan koko tekstiä lukia, mutta on se nyt ainaki vähän lyhempi, jos ei muuta. Saa olla, en jaksa muokata enempää.

Uus viikko, ja vanhat kujeet. Tänään oli aamulla pd-polilla käynti, ihan tuon peritoniitin vuoksi. Crp oli laskenu ja solut dialyysinesteestä myös, eli lääkitys puree hyvin. Käsinvaihtoa, eli pusseihin antiniootin laittamista pitää jatkaa vielä perjantaihin asti, ja jos labrat on sillo ok, saa ne lopettaa ja palata konehoitoihin. Se oiski mukavaa, ku käsinvaihdossa on nii tiukka nesterajotus, ku tää hoito ei oo riittävä mun kohalla. Oon ehkä vähän loppasuu noitten juomien kans, nii seki aiheuttaa omat ongelmansa. Vaan miksipä tätä ei nyt kestäis, ku on enää muuan päivä.

Aamulla piti käyä eka avohoitotalossa verinäytteet jättään. Menin sinne sovitusti, ja sieltä oli tarkotus siirtyä munuaispolille. Lähin käveleen n.100m matkaa, ja kertakaikkisen yhtäkkiä ja äkkiarvaamatta tajusin, että nyt huimaa, ja on viisain ottaa jostain kiinni. Olin keskellä parkkipaikkaa, ja samalla tajusin, että nyt karkaa älli.
Viereiseltä bussipysäkiltä tuli nainen paikalle, ja ku hän alko herätteleen, aattelin vaan, että on tämäki hommaa ku ei saa nukkua. Siihen tuli lisäksi mies, jolla oli kuitenki kiire, mutta ystävällisesti pyysi toisen miehen siihen avuksi, ja varmisti, että pärjätään. Mies alko tarkistaan, oonko orientoitunu aikaan ja paikkaan. Kerroin olevani toipilaana peritoniitista ja keuhkokuumeesta, mitkä vois vaikuttaa heikkoon oloon. Soitin myös pd-hoitajalle, jokaa tuli hakeen mut pyörätuolilla polille.
Pötköttelin polilla aikani, ja verenpaine oli 120/80. Sinällänsä sen ei pitäs huimauttaa, mutta olihan paineet olllu edellisen viikon 80/50 luokkaa, ja perjantaina kotia lähtiessä yläpaine oli noussu nippanappa sataan, eli 102:een. Hemoglobiini oli 90. Tulehdukset on sellasia, että ne tahtoo laskia sitä.
Taju ei oo koskaan karannu tuolla lailla. Sillon ku poltin vielä tupakkaa, ja baareissa kiellettiin polttaminen, paitsi niissä häkäpöntöissä, eli tupakkahuoneissa. Niissä on kahesti lähteny. Kerran ystävä seiso vastapäätä, ja otti kopin. Toisella kertaa nojasin korkeaan pöytään, ja siitä valuin pitkin pöytää maahan. Sillo päätin, että ei tää oo mun juttu enää, ja ku olin pari vuotta kypsytelly asiaa mielessäni, lopetin röökaamisen.
Kuvassa kessuttelun malluia vuodelta 2009.




Polin jälkeen ois ollu silmälääkäri, mutta ku siinä kesti, nii päätettiin, että käyn eka silmäpolilla ja palaan munuaispolille. Omin jaloin sinne ei kuitenkaan tarttenu mennä, vaan sairaalan sisäinen kusi vei ja haki takas.
Silmälääkärireissu oliki mukava, vaikkaki ilmottautumislaite ei ollu hyväksyny ilmottautumista, Kuski kävi erikseen ilmottautumassa mun puolesta kansliassa, vaan ei se kään menny niinku Strömsössä. Piti ootella toista tuntia, että pääsin sisälle. Asiat hoitu kuitenki nopsaa, ja sain lupalapun optikolle, että optikko voi määrätä mulle lasit. Optikko ku ei saa määrätä laseja silmäsairaalle ilman lääkärin lupaa. Nyt seki on sitte hallinnassa, ja jospa sitä alkais taas näkeen eparemmin.
Menin takas munuaispolille, ja sieltä selvisin melko nopsaa myös. Sain viiden päivän antibiootit sun muut vermeet matkaan. Ku tulin kotia, oli Marjoki jo lähteny kotiin. Koko reissulla meni sellaset seittemän tuntia.




Peruin soittotunnin, ja pitää ottaa veilä muuan päivä varovasti. Ainaki perjantaihin saakka, että loppuu antibiootit. Marjo oli laittanu perunat valmiiksi, ja keitin ne, ja söin kunnolla. Kyseinen ruoka taitaa olla eniten täällä syöty annos; helppo ja nopia, ja vielä maukaskin.


Luvassa on aurinkoisia kevätpäiviä, joten mauttikaahan ulkoilusta. Meren jäälle koneittenne äärestä, hus! Moikka!

Way to dialysis veispuukisa

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Loma täyshoidolla

Iik, luvassa pitkä postaus. Ottakaa  viereen kuppi kahvia tai teetä, torkkupeitto ja asettakaa herätyskelloon tarvittava herätys!

Vois kuvailla, vaikka että itku pitkästä ilosta. Ei sanan varsinaisessa merkityksessä kuitenkaan. Nimittäin olin monesti aatellu ja toivonu, että säilyispä terveenä että pääsis koiran kans mökille. Joo, säilyin, pääsin, ja kaikki sikäli meni hyvin juu.
Viikonloppu meniki sitte ihan levätessä. Sunnuntaina aamusta oli pientä huimausta, mutten pitäny sitä minään, ku mua huimailee aina tämän tästä. Niinpä ajeltiin Sannan kans Keminmaahan kylään. Maamantaina huimas kans, ja käytiin Marjon kans kaupassa, nii piti sielä istahtaa väillä, että horisontti pysyy ee jollaki mallilla. Illalla katoin telkkaria, ja aattelin, että kylläpä tulee äkäsesti kuukkarit, ku mahassa alko tuntua kuukautiskipuja vastaavaa kipua. Dialyysien aikana kuukkarit tulee ja menee miten sattuu, joten en osannu epäillä muutakaan siinä vaiheessa.

Kipu äity kahessa tunnissa sellasiin mittoihin, että arvelin sen olvan jotaia muuta. Soitin terveysneuvontaan, ja sieltä komensivat välittömästi päivystykseen. Huimas ihan simona, enkä pystyny oleen ku kaksinkerroin, nii soitin ambulanssin. Se tuliki äkkiä, ja alkuhommelien jälkeen ottivat mut kyytiin ja autossa tehtiin eka sydänfilmi sille iltaa.
Noihin alkuhommeleihin kuuluu, tai mun kohalla kuulu verensokerin, kuumeen ja verenpaineen mittaukset, kivun arviointi, lääkelistan tarkistus, ja sellanen yleinen tilanteen arviointi.  Ku viimein lähettiin liikkeelle, oli se kyyti ihan kauhia. Auto tärisi, ja jokainen liikahus tuntu, ku mahaan ois isketty laajalti pieniä puukkoja.

Päivystyksessä sitte olo huononi aikamoista vauhtia, ja vajaan tunnin päästä kuume oli noussu 37,7:ää, ja siitä tunti eteenpäin, oli se jo lähes neljässäkymmenessä. Jännä homma, ku olin kuitenki kotona lähtiessä ottanu parasetamolia, joka laskee kuumetta.

Onko kuumekouristukset tuttuja? No mulle ne nyt on, ku aloin kouristella, ja se ei ainakaan vähentäny vatsakipua. Kiemurtelin tuskissani, ja olin jo varma, että nyt on umpisuoli poksahtamassa ja laajamittanen verenvuoto mahassa. Jossain vaiheessa se koko kipuhommeli sai mut voimaan pahoin. Kun ei hoitajia juurikaan näkyny, että ois voinu pyytää oksennuspussia, oksensin peitolle. Sen sitte käärin pakettiin, ja pyysin uuden tilalle.

Yleislääkäri lähetti sisätautipuolen lääkärin hoiviin, ja sinne ku pääsin, alko hommat hoitua.
Epäilivät aluksi sydänkohtausta. Mun sairaushistorialla se ei ois ollenkan poissuljettua. Ja ku sydänentsyymi oli noussu viiteen, ku se normisti on alle 0,5. Verenpaineet oli 80/50, ja leukkari huiteli 13900:ssa, kun ne normisti on alle 100. Leukkarit on vähän ku crp, eli kertoo tulehduksesta. Ne vaan reagoi paljo joutusammin ku crp, joka tulee hyvinki päivän myöhässä.
Osasivat epäillä peritoniittia, eli vatsakalvontulehdusta.Olihan oireet melko selvät.
.

Yleislääkäri lähetti sisätautipuolen lääkärin hoiviin, ja sinne ku pääsin, alko hommat hoitua.
Epäilivät aluksi sydänkohtausta. Mun sairaushistorialla se ei ois ollenkan poissuljettua. Ja ku sydänentsyymi oli noussu viiteen, ku se normisti on alle 0,5. Verenpaineet oli 80/50, ja leukkarit huiteli 13900:ssa, kun ne normisti on alle 100. Leukkarit on vähän ku crp, eli kertoo tulehduksesta. Ne vaan reagoi paljo joutusammin ku crp, joka tulee hyvinki päivän myöhässä.
Osasivat epäillä peritoniittia, eli vatsakalvontulehdusta. Itse asiassa taidan tietääki, mistä moinen johtu.
Edellisenä päivänä ku oltiin isän luona käymässä, ja vaihdoin sielä päiväpussin, huomasin, että siinä on reikä, josta se valuu syliin. En vaan tajunnu heti lopettaa sen sisään laskemista. Ja ku viimein tajusin, oli se jo ilmeisesti myöhästä.

Illan mittaan otettiin kaks uutta sydänfilmiä, yleislääkärillä ja sisätautilääkärilla. niissä ei kuitenkaan ollu mitään sellasta, mitä ei ois jo aiemmin ollu. Ottivat keuhkokuvat kuitenki päivystyksessä vielä. Monenlaisia verinäytteitä, veriviljelyt, pissanäytteen ja dialyysinestenätteen
Olin menny päivystykseen 21 maissa, ja ku vihdoin pääsin osastolle, oli kello 3.30. Aika joutuin, ku vähimmillään siellä on tähän asti menny sellaset 8-9h. Ja se siis tosiaan vähimmillään.

Tiistaina verenpaineet oli edelleen alhaset. Kummaa oli, että ei kuitenkaan huimannu kovin paljoa. Tosin vietin koko päivän pääsääntösesti pitkällään, että ei ne siinä tapauksessa kauheesti tuntuiskaan.
Dialyysit piti tehä käsinvaihdolla, että saahaan antibiootit suoraan nesteeseen, ja sitä kautta vatsakalvolle.
Keskiviikkona meni maha sekasin, ja se tarkottaa sairaalaolosuhteissa sitä, että eristys kutsuu. Otettiin kakkanäyte, ja myöhemmin selvis, että ei se ainakaan noroa tai clostridiumia ollu.
Keskiviikkoaamuna otettiin keuhkokuva. Sitä ei kuitenkaan katiottu osastonlääkärin toimesta vielä keskiviikkona. Edellisenä yönä en saanu nukuttua silmällistäkään, ku hengitys oli vaikian sorrttista. Piti haukkoa henkeä, samalla lailla ku pari viikkoa aiemmin kotona.
Torstaina selviteltiin lääkäein kans allergia-asioita. Maha ku on ollu jatkuvasti sekasin joulukuun alkupäivistä lähtien. Otettiin laktoosi- ja vilja-allergiatesti, joista tulokset selviää myöhemmin. Ite veikkaisin, ettei tää ripulointi johdu kuitenkaan ruoka-aineallergiasta, vaan jostai muusta. Tässä ku ei oo mitään logiikkaa, ja maha on sekasin joka yö, jos ei oo ottanu Imodiumia. Asiaa selviteltiin torstaina myös ravitsemusterapeutin kans, joka ottiki asian hoitaakseen, olipa testin tulos mikä hyvänsä.
Lääkäri katto ennen poistumistaan sen edellispäivän keuhkokuvan, ku se meillä tuli puheeksi. SIlmät pyörähti kerran päässänsä, ja töksäytti siinä, että keuhkokuume. Mää olin että täh? Katottiin yhessä kuva, ja siinä oli ilmiselvä varjostuma toisessa keuhkossa. Ilmankos oliki pitäny haukkoa happea. Lääkäri oli vähän ihmeissään, että eikö oo oireita ollu. minä kertomaan että no joo, ohan noita saattanu ollaki. Tultiin lopulta siihen tulokseen, että sattumoisin tää peritoniitti, ja siihen käytetyt antibiootit on estäny keuhkokuumeen rajumman päälletulon. Torstaina oli jo enempi oireitaki, ku tuli kuiva yskä, ja henkeä piti haukkoa. Happisaturaatio oli kuitenki 97-99, joten ei hätää.
Perjantaina sitte oli hapetus jo vähän kehnompi, eli 90. Niinpä alotettiin vielä kolmas antibiootti suun kautta otettavaksi.
Peritoniitin ajan hoidan diaölyysit käsinvaihdolla. Eli neljästi päivässä vaihdan nesteet, ja pusseihin pitää lantrata antibiootteja kahta sorttia. Tässä kuvassa on viikonlopun tarpeet.




Yleensä peritoniittia hoidetaan kaks viikkoa, ja ehkä munki tapauksessa. Maanantaina on meno pd-polille, missä katotaan tilanne. Suurinta tuskaa tässä tuottaa, yllätys yllätys, nesterajoitus. Tavallisesti konehoidossa vaihtoja tulee seittemän, ja yks pitkänajanpussi. Käsin vaihdolla niitä tulee kolme, ja yks pitkänajanpussi. Eli alle puolet normista. Se tietää tahtojen taistoa. Täytyy kuitenki myöntää, että toistaseksi oon pärjänny hyvin. Ylimäärästä nestettä on kehossa vain n.1.5l, mikä oli sama sairaalasta lähtiessä. Vielä ois suunnilleen viikko mentävä, joten eipä nuolasta ennen ku tipahtaa.Viikossa ehtii keräämään melkomoisen nestelastin.

Pääsin siis eilen kotiin, ja samaan hengenvetoon täytyy kyllä sanoa, että ei oo kodin voittanutta. Oma koti on kultaakin kalliimpi.
Ilta meni ihan vaan töllistellessä ja telkkaria kytätessä. Yöllä ku menin nukkumaan, en saanu unta ku piti haukkoa henkeä. Rakensin sohvalle keuhkoystävällisen pesän, ja nukuin siinä. Ens yö taitaa mennä siinä myös.

Naapuri ihmetteli torstaina, että ku en oo kotona, että hän ois tuonu mulle tekemäänsä intialaista ruokaa. Luin myös eilen huonoja uutisia henkilökunnan kohtelusta mun suokkari-inkkarista. Niinpä inkkariruokahimoissani pyysin Sannaa tuomaan moista tänään. Mulla ku on lääkärin komento ottaa iisisti vähän aikaa, sälytin Sannalle vastuun ravinnonhankinnasta. Niinpä me syötiin tänään herkullista intialaista ruokaa, vaikkaki toisesta hyvästä inkkarista, eikä siitä vakkarista.

Tämä juttu on nyt ehkä vähän yksityiskohtasempi ku moni muu teksti. Yritin vähän selvittää, mitä tuolla päivystyksessä mun kohalla ja tällä taustalla setvitään. Jokaisen kohalla tie on eri, riippuen esimerkiksi vaivasta, historiasta ja kaikesta. Mun kohalla se oli tällä kertaa tämmönen. Nuo sydänjutut alkaa olla jo rutiinia, ku on sen sorttista taustaa.

Tämmöstä tällä kertaa. Toivotaan, että vaivat paranee moitteettomasti ja mahatautiinki löytyis syy, jotta osataan hoitaa. On muuten kiusallinen vaiva, ja määrää hyvin pitkälti koko sosiaalista elämää.
 Moikka sitte taas, ja katellaan!