Yhtä juhlaa

Elämä on nyt ollu yhtä juhlaa. Keskiviikkona oli syntymäpäivä, ja sitä on nyt juhlittu eilen ja tänään. Keskiviikkona ois myös ollu silmälääkäriin meno, mutta unohin sen ihan tyystin. No, sakko käyttämättä jatetystä ajasta on maksettu, ja vaikka sanonta väittää, että vahingosta viisastuu, nii se ei kyllä päde mun kohalla.
viikko on menny lähinnä leipoessa. Ollaan Marjon kans laiteltu tarjottavia. Se onki käyny kätevästi, ku minä oon leiponu (muut paitsi piparit) ja Marjo on koristellu tarvittavat, eli piparit, kakun, tarjoilupöydän ja koko kodin yleensäkin. Illalla tulee vielä parit vieraat, ja sitte tältä erää juhlat on juhlittu.
Moni varmaan ihmettelee, miksi juhlin ns. välivuosia. Oon tullu siihen tulokseen, että ku ei tästä elämästä koskaan tiiä, nii on parasta juhlia vielä ku henki pihisee. Ei koskaan voi olla varma, että on vielä juhlimassa esim. seuraavia pyöreitä, tai edes neljättäkymmenettäneljättä vuottakaan. Toisaalta, mikä myöskään on sen mukavampaa, ku kerätä rakkaat ympärille ja viettää laatuaikaa heän kans.
Kiitos kaikille vieraille ja erityiskiitos kaikista ihanista lahjoista! Ootte rakkaita!

Sitte vähän arkipäiväsempiin asioihin.
Ens viikolle on paljo ohjelmaa luvassa. Huomena on soittotunti, ke pitää mennä sairaalaan opetteleen se katetrointi, to hammaslääkäri ja perjantaina on meno hierojalle. Sitte on muutama henkilökohtanen meno vielä päälle. Saapa nähä, selviänkö viikosta ilman vatsahaavaa tai burn outia.

Piti käyä viikolla ostaan isompi toppatakki ja toppahousut ku vanhat ei mahtunee päälle enää. Housut jäi jo viimetalvena pieneksi, ja nyt ne ei mahtunu enää viereenkään. Nyt mulla on kaks melkei samanlaista takkia, toinen on tää uus toppatakki ja toinen on untuvatakki, joka vielä mahtuu päälle, mutta on turhan lämmin tämmösille lepposille keleille. Kunpa sais äkkiä siirteen en nimittäin halua uudistaa koko vaatekaappia. nää jää kuitenki isoksi sitte, ku saan siirron.

Eipä tällä kertaa muuta, ku uutta viikkoa kohden. Moikka!

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Mihinpä sitä tiikeri, vai oisko parempi, että aasi raidoistaan pääsis.
Mun pitää käyä kuukauden välein jalkahoitajalla, että jalat pysyy kunnossa mahollista siirtoa varten. Diabeetikon haavat ku paranee nii hitaasti, etenki jaloissa, että haavan paraneminen voi viiä kuukausia. Jos sattuis tuleen soitto siirtoon just sillon ku jaloissa ois ongelmia, siirtoa ei tehtäis. Paitsi että minähän en edelleenkään oo listalla, mutta hinku sinne on kova. No nii, taas vähän lähti sivuraiteille...
En muista kerroinko, mutta kuukausi sitte jalkahoitaja soitti mulle ja kysy, oonko tulossa, ku aika oli sille päivää. Hyppäsin taksiin ja ajelin paikalle tunnin myöhässä. No tällä viikolla sama juttu. En ollu kattonu aikoihin puhelimen kalenteria, ja missasin jalkahoitajan ajan. Kunnes kiltti hoitaja soitti ja kysy, että oonko tulossa. Hyppäsin taksiin ja ajelin paikalle puoli tuntia myöhässä.
Sanoin jalkahoitajalle, että jos en oo paikalla ajoissa, oon todennäkösesti unohtanu ajan, ja soittaa vaan heti jos mua ei kuulu, ei kannata ootella yhtään. Oon nimittäin sen sortin täsmällinen, että oon aina ajoissa, paitsi sillon ku kyse on minusta riippumattomista asioista, kuten esim. bussi on myöhässä, tie poikki tms.

Viikolla tuli aika uroterapeutille opetteleen sitä katetrointia.
Oon tässä pohtinu asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että se on vaan yks pieni este tällä tiellä. Mun päätavote on saaha elinsiirto, ja sitä kohti mennään, tulipa vastaan mitä tahansa. Vähän niinku Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, tai ravihevonen laput silmillä, joka ei voi pälyillä sivuille.

Voimaannuin ajatuksesta nii paljo, että päätin, että jos joku tulee mulle valittamaan jostai pikkuasioista, kuten esim. flunssasta, sanon että ei kiinnosta. Kunnes seuraavana yönä heräsin ikävään tukkosuuteen. Se siitä. Karma is a bitch.
Sannan kans asiasta puhuttuani, tajusin, mikä siinä oikiasti on nii hankalaa. No se, että ku en koe olevani kipiä mistään, ja kuitenki pitää tehä yks tai usiampi hoitotoimenpide päivässä lisää. Niinku niitä ei ois jo riittävästi. Onneksi Marjo hoitaa pitkälti nuo dialyysijutut, purkaa ja lataa koneen, tyhjentää kanisterin ja laittaa viikonlopuksi pussit valmiiksi tyrkylle. Hän on jopa sisustanu makkarin, ja enää se ei näytä sairaalahuoneelle, vaan oikialle makkarille. Laitan kuvan tänne, kunhan otan sen päivänvalon aikaan. Mietteissä on, että ulkoistaisin myös nesteitten tilaamisen Marjolle. Se ois taas yks murhe mulle vähemmän. Paitsi että nyt jo menee siten, että kun joku neste uhkaa loppua, hän kertoo asiasta ja sitte tilaan ite lisää. Mutta että tarkotus ois, että mun ei tarttis enää huolehtia koko asiasta, riittää kunhan meen koneeseen kiinni, ja siinä kaikki.
Nyt huomaa kyllä, miten elämä on helpottunu avustajan alottaessa työt. Virtaa ei välttis oo yhtään enempi, mutta mahtavaa on, ku on vähempi huolehdittavia asioita.

Maanantaina käytiin äitin ja Sannan kans retkellä. Isän mökillä on tehty remppaa, ja sieltä piti hakia maaleja pois, etteivät mee talven aikana pilalle. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta musta tollaset jutut on mukavia. Ehkä siksi, että voiaan ihan kaikessa rauhassa lepposasti porista niitä näitä. Ei meillä mitään salaisuuksia oo, mutta onhan se arilaista kuitenki, ku saahaan olla ihan keskenämme. Jutut on aina erilaisia erilaisissa ihmiskokoonpanoissa, ja mää tykkään olla äitin ja Sannan seurassa. Voiaaan puhua vakavia, olla hiljaa, tai vaikka hassutella. Sannan kans meillä on toisinaan ihan omat jutut, ku se mopo lähtee käsistä. Saa nauraa jolleki todella oudolle jutulle, joka ei ees oo hauska, ja monesti sitä vaan nauraa, ku on nii onnellinen. Sannan kans saa kyllä maailman parhaat naurut. Niinku oon monesti tässä viime aikoina sanonu, on tuo oman perheen merkitys kyllä noussu arvoon arvaamattomaan. Ens kesälle on suunnitelmissa oikein ulkomaan reissu, ja sitä en edes suunnittelis kenenkään muun kans tehtäväksi, ku omien läheisten. Kukaan ei voi ymmärtää tätä nykystä olemista ja tilannetta, niinku nuo lähimmät. Koen olevani vähän niinku taakkana ja jarruna muille, ja siksi en oikei halua lähtä minnekään muitten kanssa, ku aina pitää olla kuitenki pyytämässä apua johonki. Ehkä sitä ajan kans oppii, ettei avun pyytäminen oo heikkous, ja monet ystävät auttaa mielellään. Oonhan iteki sen luontonen, että toisen auttamisesta saa ne parhaat kiksit. Toki osansa on silläki, että en välttis oo ihan hyväksyny muuttunutta, vajaakuntosta minää. Ku ei voi liikkua niinku ennen, vähän niinku ruumis vanhenis ennenaikasesti. Lähimmät ku tietää kaiken, mitä tässä tapahtuu, ei mun tartte heän seurassaan jännittää tai en koe ittiäni avuttomaksi, toisin ku muitten seurassa saattaa herkästi niin käyä. Ystävät on sitte ystävina tärkeitä, mun tuuletustelineitä, enkä halua vähätellä ystävienkään merkitystä. Mutta nyt pohdin lähinnä perheen merkitystä. Ja nyt en pohdi enää koko asiaa, vaan lähen hankkimaan ravintoa.

Moikka ja onnittelut Andtelle Big brotherin voitosta

Läps! Läps!

Aika on kulunu mukavasti, eikä suurempia ongelmia oo ollu dialyysien eikä terveydenkään osalta.
Taannoin mut puotettiin listalta keuhkokuumeen ja samian pissan vuoksi. Kävin urologilla, joka tähysti pissarakon. Labroista löyty sekaflooraa pissasta, ja se nyt pidättää mut edelleen pois listalta. Perjantaina lääkäri soitti, ja sano, että pitää mennä urologian polille opetteleen katetrointia ja jatkossa pitää tyhjentää pissarakko x kertaa vuorokaudessa. Joopa joo, kiinnostaa ku kilo paskaa.
Tässä on nyt pitkään menny jo hyvin, ei oo ollu tulehuksia eikä muitakaan vastuksia, enkä nytkään koe olevani mitenkään kipiä. Ärsyttää ja turhauttaa alklaa opetteleen ittensä katetrointia ja tuusaan niitten katetrien kans muutenki. Osaan kyllä katetroida toisen ihmisen, oonhan sitä työkseni vähän aikaa tehny, mutta että itiäni. Blaah. Kovasti munuais- ja maksasairaitten ryhmässä tuettiin, ja kerrottiin että se on helppoa ja muutenki iisiä, ku käytössä on muitaki katetreja ku niitä sairaalassa käytettäviä isoja, lötköjä ja hankalia käsitellä.
Tässä ku oon viikonlopun asiaa pohtinu, alkaa se tuntua jo vähän paremmalta. Melkein toivois, että pääsen joutuin opetteleen sen ja sitte pissa puhistuu ja paluu siirtolistalle on taas mahollista.

Sattupa tässä viikonloppuna yks toinenki juttu. Viime syksynä ku sain niitä pistoksia silmään, että lähtee se veri pois eikä tulis uusia vuotoja. Noh, pe-la-yönä tuli uus vuoto ja viime yönä toinen. Oikia silmä on aika samea. Sillä lailla, että ei sillä nää mitään selvästi, ja se hankaloittaa näkemistä. Pitää huomena soittaa silmäpolille, että jos asialle vois tehä jotai. Ärsyttää seki, ku on jo pitkän aikaa menny nii hyvin ja nyt tulee yhteen syssyyn näitä paskempia juttuja.
Mietin, että jos oon viime syksystä ja talvesta selvinny täyspäisenä, kestää psyyke kyllä nämäki. En vaan haluais enää samanlaista paskaruljanssia kokia epäilen, ettäi psyyke ei kuitenkaan ehkä kestäis toista kertaa jatkuvia takaiskuja ja pettymyksiä. Jotenka toivotaan nyt, että nää jäis tällä ketaa tähän.

Pittää lähtä saunaan, ja sitte voiki alkaa jännittää Big brotherin toiseksi viimistä talk showta. Jännä ilta tiedossa. Moikka!

Ihmiskoe vol.5454

Terkkuja laboratoriosta! Oon alistanu itteni jällen kerrran ihmiskokeille. Pd-polilla nimittäin muutettiin hoito-ohjelmaa. Entisen 1800ml x5 kierrosta sijaan, kone pyörittää nykyään 1700ml x7 kierrosta. Muutos sai alkunsa siitä, ku valitin, että tuo 1800ml ja poisto päälle, eli reilu 2000ml, on nii iso määrä, että mun mahanahka ei kestä sitä. Öisin ei oo kiva herätä siihen, että maha on täpötäynnä eikä oikein mitenkään oo hyvä olla. Myös pienonen painon nousu oli yks syy, että kierrolsia lisättiin. Lisäksi lääkäri kirjotti reseptin vahvoille nesteille, että voin tarvittaessa käyttää niitä, jotta nestettä poistuu enempi.
Oon nyt siis juonu enempi ja vähempi, käyttäny keskivahvaa ja vahvaa nestettä, ja seuraillu mitä verenpaineet sanoo ja miten nestettä poistuu. Ainut järkevä huomio mitä oon tehny, on se, että mikään neste ei vedä kroppaa liian kuivaksi. Se onki hyvä, mnii ei tuu niitä järettömiä huimauskohtauksia. Paineet pysyy hyvin normaalirajoissa, jos ei oo ylimäärästä nestettä.

Siinäpä ne viimeaikaset sitte oliki. Rauhallista on ollu, ja vieraita on käyny parina iltana tällä viikolla.
Mukavaa on, että erän mun ystävä nuoruudesajoilta, johon oon tutustunu sairaalassa, käy usiasti iltasella kahvilla täällä. Hällä lapsi kulkee harrastamassa täällä ja hän tullee siksi aikaa tänne kahville. Joristaan niitä ja näitä. Lisäksi siinä on vähän sellasta vertaistukitunnelmaaki, ku on sama perussairaus. Ja kiva on toki kuulla ihan muitaki asioita, ku näitä sairastelujuttuja, nitä saan miettiä itekseni ihan riittävästi.
Naapurin tytöt kävi pelottelemassa mua halloween-asuineen. Ihan ekana ei tullu mieleen, että miekka viuhuu, ku menin aukaseen ovia. Mukava ylläri se kuitenki oli.
Ens viikolla makuuhuone saa ihan uuden ilmeen. Saatanpa laittaa valokuvanki, siitä tulee nimittäin aika paljo hienompi ku se edellinen kuva, jonka postasin muistaakseni helmikuussa.

Hyvää pyhäinmiestenpäivää, kekriä ja halloweenia, ihan sitä miten sen kukanenki haluaa viettää. Moikka!